Valtakunnallinen kaupunkiympäristön suunnittelija Liisa Ilveskorpi valmistui sisustusarkkitehdiksi 1969. Hän oli mukana tekemässä kirjaa ”Sisustusarkkitehtuurista palvelumuotoiluun”. Se julkaistiin äskettäin (toimittanut Laura Honkasalo, ISBN 978-952-94-2332-2). Kirja kuvaa 50 vuoden murrosta, mistä 1969 valmistuneet kahdeksantoista sisustusarkkitehtia kertovat. He ovat eläneet työnsä kautta valtavan muutoksen kuohuvalta 1960-luvulta nykyiseen digitalisoituvaan yhteiskuntaan löytäen kaikkien näiden muutosten keskeltä uusia työmahdollisuuksia.
Blogisti Pilvi Linna kysyi kaupunkisuunnittelija Liisa Ilveskorvelta urastaan kaupunkisuunnittelijana?
Kaupunkiympäristön suunnittelijan työura alkoi siitä, kun hän ensin valmistui omien haaveidensa ammattiin. Se oli sisustusarkkitehti. Ilveskorpi huomasi, että ei halua suunnitella enää yhtään uutta sohvaa tähän maailmaan.
Sattuma ohjasikin Ilveskorven insinööritoimistoon, joka teki monialaista yhdyskuntasuunnittelua. Ensimmäinen työtehtävä oli Lahden Aleksanterinkadun perusparannuksen yleissuunnitelma 1972.
Kun Suomeen iski lama, niin suunnittelualalta hävisi työpaikoista 40 %. Oli aika hirveää aikaa. Jokainen suunnittelutoimisto arpoi omaa tulevaisuuttaan. Toimistomme johtaja Pentti Murole onnistu hankkimaan sattumien summana kaupunkisuunnittelutöitä Libyasta. Se oli täysin suljettu maa silloin Muammar Gaddafin aikana, mutta maa oli voimissaan.
Suunnittelutehtävänä oli luoda kaksi uutta suurta kaupunkia puhtaalta pöydältä. Ras Lanuf suunniteltiin 40 000 asukkaalle. Myöhemmin toinen kaupunki, Jufra, tehtiin keskelle erämaata ja sinne asukkaita kaavailtiin 10 000. Upeita kaupunkihankkeita, joita ei Suomeen voi tulla koskaan. Hankkeet pelastivat insinööritoimiston. Työtila sijaitsi myös Libyassa, jossa myös Ilveskorpi sai asua työskentelyjaksoja. Suunnittelutyö oli hyvin erilaista. Mittakaavakin saattoi olla 1:1000. Oli hauskaa tehdä ympäristösuunnitelmia suurpiirteisellä mittakaavalla.
Euroopassa oli nostetta vanhojen kaupunkikeskustojen kehittämiseen. Suomessa nahistiin vielä vastaan tätä ajatusta, koska suomalaisethan eivät muka viihdy ulkona. Ja pysäköintipaikka autolle pitää olla aina suoraan kaupan edessä. Insinööritoimiston tekemä Euroopan opintomatka avasi silmiä siihen, että Suomessakin olisi työsarkaa näille keskustauudistuksille. Tutustumiskohteina oli saksalaisia ja ranskalaisia kaupunkikeskustoja. Niihin oli toteutettu paljon tyylikkäitä keskustauudistuksia.
Ympäristöministeriö innostui näistä vanhojen kaupunkikeskustojen kehittämisajatuksista. Ympäristöministeriön toimeksiannosta Mikko Heikkilä, Tuomas Santasalo ja Seppo Karppinen laativat raportin keskustauudistuksista Pohjoismaissa. Erikoista oli, että tuolloin ei Suomessa ollut oikeastaan edes suunnitteluväkeä keskustauudistuksiin. Eikä ollut mitään valmiita tuotteitakaan. Eivätkä arkkitehditkaan olleet kiinnostuneita koko aiheesta. Heille se oli vähän ”peanuts”. Suunnitteluguru Jan Gehl oli kyllä jo silloin 1990-luvulla toisaalta kovassa huudossa.
Koska ei ollut valmiita tuotteita Suomessa, niin mukaan piti saada tuoteyrityksiä, jotta saatiin esim. betonikivien tilalle luonnonkiveä. Kiviosaaminen oli jo häipynyt Suomesta. Sama koski katutilan ulkovalaisimia, joista ei löytynyt mittakaavallisesti sopivia kaupunkikuvaan.
Pietarsaaren kävelykeskusta oli ensimmäinen suunnittelukohde. Vaikka itse kaupunki oli pieni, niin oli aivan mahtavaa, että kaupungin suunnitteluosastolla oli paljon ammattitaitoista väkeä kaupunginarkkitehti Roger Wingrenin johdossa.
Pietarsaaressa lähdettiin ensin puhumaan omien asukkaiden kanssa, mikä oli Suomessa uutta silloin. Osallistamista oli tehty jo muutaman vuoden, ennen kuin varsinainen suunnittelutyö aloitettiin. Pietarsaaren keskustauudistus valmistui 1994. Suunnittelutyön päätavoite oli, että kaikki suunnitellaan mittatilaustyönä paikan päälle ja kaikki tehdään myös itse paikallisin voimin. Oli ensimmäinen ja viimeinen tällä mittatilausperiaatteella tehty keskustauudistus Suomessa. Jokainen kivi ja jokainen valaisin tehtiin Pietarsaaressa. Siellä luotiin myös eriväriset betonikivet. Thorvald Lindqvist toimi asiantuntijana. Hän oli merkittävä kirkkojen restauroija Suomessa. Hän oli väriasiantuntija erilaisissa perinneväreissä.
Jyväskylän kävelykatu suunniteltiin heti Pietarsaaren jälkeen. Kaupunginjohtajaksi oli juuri valittu Pekka Kettusen innostamaan keskustauudistukseen. Kävelykadun näyttäviin valaisimiin liittyy aikamoinen tarina: niitä ei koskaan suunniteltu teknisesti, vaan niistä tehtiin ainoastaan karkea yleissuunnitelma. Jyväskylässä kaikki arkkitehdit olivat aluksi niitä vastaan, ettei tällaisia hökötyksiä voi sijoittaa uudelle kävelykadulle.
Jyväskylän keskustauudistusta seurasi yhdessä nipussa Lappeenranta, Imatra, Valkeakoski, Hanko… Pietarsaaren ja Jyväskylän keskustauudistukset synnyttivät melkoisen boomin pienempiin kaupunkeihin.
Helsinki tuli jälkijunassa. Iso-Roba oli surkea kävelykatu. Se oli kaukana elävästä ydinkeskustasta. Iso-Roba oli kyllä asiallisesti suunniteltu ja toteutettu, mutta väärään paikkaan. Silloin ei Helsingissä vielä syntynyt millään konsensusta, että pääkaupunki kävelykeskustoineen näyttäisi mallia koko Suomelle. Nyt sitten on pikkuhiljaa syntynyt Helsinkiin monipuolinen ja näyttävä kävelykeskusta: Oodi, Musiikkitalo, Kiasma ja Amos Rex muodostavat koko Suomen kulttuurinavan.
Ilveskorven mukaan Helsingin keskustassa on järjestetty paljon arkkitehtuurikilpailuja ja myös toteutettu niitä. Ne eivät kuitenkaan synnyttäneet yhtenäistä kaupunkikuvaa. Ilveskorpi on itse helsinkiläinen ja keskustan aktiivinen käyttäjä käyden konserteissa pari kertaa kuukaudessa Musiikkitalossa. Oodi näyttää hieman dinosaurukselta tässä kulttuuriympäristössä. Oodi on kuitenkin aina täynnä ihmisiä. Ja sehän on jokaisen keskustauudistuksen tarkoituskin. Missä on ihmisiä, siellä on tulevaisuus.
Ilveskorpi tuoreena taidegraafikkona?
Taidegrafiikan harrastus on Ilveskorven uusi valloitus, kun hän on nyt pikkuhiljaa jäänyt pois töistä. Taidegrafiikkaan on aikaa paneutua antaumuksella. Kun työura oli kuumimmillaan, niin hektisen työn alla oli parhaimmillaan kymmenenkin suunnitteluprojektia samaan aikaan. Työpäivä tuli aivan täyteen, koska jokaiselle 15 minuutille piti löytää maksaja eli asiakas. Silloin ei voinut keskittyä esimerkiksi vain kahteen toimeksiantoon. Työpäivä oli silloin valtava labyrintti, jossa piti seikkailla: mitä pitää tänään suunnitella, milloin on seuraava suunnittelukokous ja asiakas tilasi jotain uutta, odottamatonta päivitystä. Oli opittava elämään työtä, ja rakastamaan omaa työtä heittäytymällä siihen täysillä mukaan. Omat lapset jäivät vain vähemmälle. Liikaa tuli uhrattua työlle. Nyt on sitten vastapainon ja taidegrafiikan aika.
Sattuma heitti ilveskorven Kemiön saarelle taidegrafiikan työhuoneeseen vanhaan kansakouluun. Siellä on hulppeat työtilat ja valmis työyhteisö ohjaajineen. Ilveskorvella on Helsingissä oman taidegrafiikan yksityisnäyttely maaliskuun puolessa välissä Galleria 68:ssa, osoite Hämeentie 68. Teosten aiheena ovat muutokset kaupunkikuvissa kuten esimerkiksi Aleppon historiallinen kaupunki, jota ihminen on tarkoituksella hävittänyt tuhoten vanhaa maailman kaupunkikulttuuriperintöä. Firenze on Ilveskorven lempikaupunki: liian iso Duomo liian pienessä paikassa! Firenze on joka kerta mahtava elämys. Säilyykö renessanssikaupunki? Säilyykö Helsinkikään? Mitä me ihmiset itsellemme teemme? Mikä on ihmiskunnan tulevaisuus? Vastauksia näihin voimme saada Ilveskorven taidegrafiikan näyttelyssä maaliskuussa.
Minkälainen on yleensä hyvä kävelykeskusta?
Hyvä kävelykeskusta on Ilveskorven mielestä kestävä. Kestävyys menee jopa esteettisyyden ja visuaalisuuden ohi. Hyvä tekninen ja materiaalinen kestävyys kestää aina aikaa. Ja hyvästä kävelykeskustasta pitää koko ajan myös pitää huolta ja ylläpitää. Eikä tehdä liian valmista, vaan jätetään tilaa myös erilaisille tulevaisuuden asioille. ”Tyhjän tilan” suunnittelu on oikeastaan erittäin vaativaa, ettei intouduta ylisuunnittelemaan ja laittamaan kaupunkitilaan sitä sun tätä tilpehööriä rapistumaan ajan hampaisiin.
Miksi Suomessa ei olla keskitytty ja herätty huomaamaan siitä, miten pienemmät paikkakunnat, joissa on väestökatoa, miksei ole lähdettyä aktiivisesti kehittämään pienentyvien paikkakuntien ja niiden keskustojen elinvoimaa ja elävyyttä?
Jo 1980-luvulla, kun Tiehallinto hallitsi myös nauhamaisia kylätaajamia, Ilveskorpi oli tekemässä ohjeistusta niiden kehittämiseksi. Yritys oli hyvä, vaikka nyt jälkeen päin katsottuna ehkä lapsellinen. Silloin syntyi oivallus, että eihän sinne ei voi tehdä muuta kuin istuttaa puun sinne tai tänne. Miksei välitetä niistä ihmisistä tai siitä upeasta kulttuuriperinnöstä, joka niissä on? Jokaista Suomen keskustaa tai taajamaa olisi jatkuvasti kehitettävä näkyvästi, ei ainoastaan näiden suurten kasvukeskuksien keskustoja.
Onko Suomessa valmista kaupunkikeskustaa, jota ei tarvitsisi kehittää?
Onko esimerkiksi Senaatintori nyt valmis?
Onko Iso-Roba ravintola- vai kävelykatu?
